Jyväskylän avoimessa yliopistossa suorittamaani kirjoitusten perusopintoihin sisältyi myös lyyrisen ilmaisun opintojakso. Poetiikkaa käsittelevien esseitten ja runojen analysoinnin ohella piti myös kirjoittaa omia runoja. Viimeksi olin väkertänyt runoja teinivuosien tunnekuohuissa. Oli äkkiä varsin vaikeaa löytää oma runokieli.
Kiehtovuudestaan huolimatta runoudessa on myös jotakin pelottavaa. Runoja pitäisi kirjoittaa enemmän, ja niitä pitäisi myös lukea enemmän. Runouden voiman kadottaa äkkiä arjen kulussa, koska runot vaativat aikaa ja tilaa enemmän kuin piirtäminen tai vaikkapa savityöt. Jotta aikaansaisi edes jonkinlaisen runon, on päästävä ihan omanlaiseen, intuitiiviseen mielentilaan, sulkeuduttava sisäiseen maailmaansa tavoittelemaan ilmaisuaan. Löysin tämän runon koneeltani, se ei ole enää aivan alkuperäisessä kuosissaan. Muokkasin sitä opettajan antamien vinkkien mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti