Keltainen väri nauraa

Keltainen on voimaväri. Sen huomaa jo siitä, kuinka keskittyneesti pieni lapsi pyörittää keltaista sormiväriä paperinkulmaan aikaansaadakseen auringon. Edessämme on jälleen pitkä, pimeä talvi. Alastomat puut, hyinen kylmyys, katoava valo. Kuinka janoammekaan viimeisiä laskevia valonsäteitä lyhenevien päivien rippeistä. Minne katosivatkaan pakkasen esiin taikoma tulenpuna, kirkuva karkinkeltainen, hämmentynyt ja viehkeä vihreä muuttumassa lämpimäksi umbraksi ja siennaksi. Tällaista luonnon tarjoamaa verkkokalvojen värikylpyä saa vain kerran vuodessa.

Puhutaan paljon väripsykologiasta. Siitä kuinka värit vaikuttavat mieleen: jaksamiseen, tunne-elämään ja kognitiivisiin toimintoihin. Ihmisen värinäkö onkin ihan omaa luokkaansa jättäen kauas jälkeensä tietokoneiden rgb-avaruuden. Värithän ovat oikeastaan, täsmällisemmin ilmaistuna, eri aallonpituuksin silmään saapuvaa valoa. Näistä sähkömagneettisista aalloista aivot muodostavat varsinaisen värikokemuksen. Tämä kokemus voi olla joskus varsin vavahduttavakin. Mielisairaalassa työskennellyt taideopettajani kertoi potilaasta, joka oli kesken kuvan maalaamisen alkanut nauraa räkättää kovaan ääneen. Kun häneltä oli kysytty, mikä oli niin hauskaa, potilas oli vastannut, että keltainen väri paperilla nauroi hänelle.

Innoituksen tämän jutun kirjoittamiseen sain Arabian Niiskuneiti -mukista. Onhan muumimukeja kertynyt ajan kanssa jo jokunen kappale ja pidän niistä kaikista, mutta tässä mukissa on jotakin vastustamatonta: hämmästyttävän toimiva keltaisen sävy. Ei liian lämmin tai liian sitruunainen vaan juuri oikea keltainen herättämään aamusamean olon.

Keltainen on väreistä vavahduttavin. Suurina pintoina tai väärissä yhteyksissä se sivaltaa kohti häijysti, satuttaen silmiä, aiheuttaen migreeniä, tehden levottomaksi ja ärtyneeksi. Mutta silloin tällöin, sopivina annoksina, se räpsäyttää ilon tunteen päälle varsin huomaamattomalla ja helpolla tavalla. Ei ole sattumaa että pääsiäistä juhlitaan tipun keltaisissa merkeissä. Ei ole sattumaa, että kylmästä kevätmaasta esiin puskevat narsissit ovat keltaisia tai että ala-asteen pulpetinkannet oli maalattu kirkkaan keltaisiksi. Ei, joku väitti kiven kovaan, että juuri keltainen stimuloi aivoja parempiin oppimissuorituksiin. Kenties kevät narsissitkin stimuloivat luontoa heräämään. Tiedä häntä, keltainen kuitenkin vetää puoleensa juuri nyt, vielä hetken aikaa...ennen joulun punaista ja havun vihreää...

Marjat mehuksi

Punainen varoitusvalo vilkkui keittiön nurkassa varsin pahaenteisesti. Viime kesän marjasadoista täytetty pakastimemme oli ottanut ja hajonnut. Tämä oli tietenkin aikominen sokki, vaarassa kun oli talvikuukausien piristykseksi huolella kerätyt, korvaamattomat vitamiini- ja väripommit. Sulloimme  marjapurkkeja hätäpäissämme toiseen pakastimeemme niin paljon kuin taisimme, mutta niitä oli aivan liikaa, kaikkia ei voitu pelastaa.

Onni onnettomuudessa, että olin viime kesänä ostanut mehumaijan. Tämän kätevän kapineen avulla marjanpelastuoperaatio saattoi jatkua. Laskettelin jäljelle jääneistä marjoista komeasti kymmenen pulloa, tummaa, täyteläistä sekamehua. Makuyhdistelmän  päänuotteina voi aistia mustaherkukan ja vadelman voimakkaan pikantit maut, joita pehmentää ja syventää punaherukan ja mustikan lempeän pyöreät aromit. Pisteenä i:n päälle on vielä ripaus mansikkaa.

Tykätään molemmat mehusta, joten nämä tulee varmasi juotua.

Runoilijan roolissa

Jyväskylän avoimessa yliopistossa suorittamaani kirjoitusten perusopintoihin sisältyi myös lyyrisen ilmaisun opintojakso. Poetiikkaa käsittelevien esseitten ja runojen analysoinnin ohella piti myös kirjoittaa omia runoja. Viimeksi olin väkertänyt runoja teinivuosien tunnekuohuissa. Oli äkkiä varsin vaikeaa löytää oma runokieli.

Kiehtovuudestaan huolimatta runoudessa on myös jotakin pelottavaa. Runoja pitäisi kirjoittaa enemmän, ja niitä pitäisi myös lukea enemmän. Runouden voiman kadottaa äkkiä arjen kulussa, koska runot vaativat aikaa ja tilaa enemmän kuin piirtäminen tai vaikkapa savityöt. Jotta aikaansaisi edes jonkinlaisen runon, on päästävä ihan omanlaiseen, intuitiiviseen mielentilaan, sulkeuduttava sisäiseen maailmaansa tavoittelemaan ilmaisuaan. Löysin tämän runon koneeltani, se ei ole enää aivan alkuperäisessä kuosissaan. Muokkasin sitä opettajan antamien vinkkien mukaan.

Lyyristä ilmaisua harjoittelemassa

Raakapoltetut

Keramiikkakurssin tuotoksia tähän päivään mennessä: koristelehti, saippuakuppi ja Halloween-kurpitsa – raakapoltettuja vasta. Lasittamaan en varmaankaan pääse vielä muutamaan viikkoon, joten kurpitsa tuskin pääsee toimittamaan tehtäväänsä enää tänä syksynä. Onpa odottamassa sitten ensi vuonna.

Syksyn satoa. Puutarhateema näyttää yhä olevan läsnä...

Itse asiassa nämä ovat ensimmäiset polttoon päässeet saviesineeni ikinä. Lasituksen suhteen en ole vielä tehnyt muita suunnitelmia kuin sen, että kurpitsan kai kuuluu olla edes osin oranssi...

Saven lumo

Syksyn edetessä on vetäydyttävä sisätiloihin, luovuttava puutarhanhoidosta ja maanmuokkauksesta. Sormenpäihin on kuitenkin jäänyt kihelmöivä kaipaus painautua vasten uusia muotoja ja mahdollisuuksia. Päästäksemme eroon tuosta piinaavasta tunteesta, tilaamme netistä kymmenen kilon köntin punasavea ja alamme töihin. Annamme käsillemme vapauden tuottaa, mitä ensimmäiseksi mieleen juolahtaa. Ja kas kummaa, ajatuksemme tuntuvat harhailevan yhä puutarhateemassa: kukissa, linnuissa ja kuoriaisissa.

Saven lumo alkaa vetää puoleensa yhä enemmän, se tulee käsien alla tutummaksi. Elämme nyt saven ehdoilla, tahdomme oppia enemmän sen saloista ja mahdollisuuksista.

Puutarhan syksy

Puutarha leiskuu. Lokakuun auringonpaisteessa emme ihaile vain ruskan eri sävyjä, mutta myös yhtä lailla kesäkukkien kylmääkaihtamatonta kukkaloistoa. Sikin sokin oranssin, keltaisen ja ruskean lomassa voi nähdä myös kirkkaanvalkoista, sinistä, violettia ja vaaleanpunaista.

Lähestyvän talven tuntu on jo ilmassa, päivä päivältä kukat luopuvat yhä enemmän väreistään. Loisteen viime hetket ovat käsillä. Taltioimme niitä kasakaupalla kameraan, tässä niistä muutamia.

Muutos

-- Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. Kaikkeuden ääriviivat vilkkuvat kysymysten lailla./ Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, oudoissa kohtaloissa piehtaroiden / vyöryy ohitsemme kiertotähtien lukematon parvi / länteen, kirkasta kajoa kohden – mahdollisuuksien ainoaa viitoitettua tietä.
(Edith Södergran, Kiertotähdet  )

Hyväksi koituneista toimintatavoista muodostuu usein ajan mittaan käytäntöjä, rutiineja, jotka helpottavat arjen sujumista. Toiselle tämä tarkoittaa säännöllistä aikataulua, herätyskellon pirinää seitsemältä, oman auton lämpöä, järjestyksessä olevia papereita, toiselle taas ehdotonta epäsäännöllisyyttä, lähestyviä deadlineja, puhelinsoittoja, aina erimakuinen take away -kahvi kättä lämmittämässä. Rutiinit tuovat turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, elämä on itse itselle rakennettu mallinnos, jonka palaset liittyvät saumattomasti toisiinsa.

Jos rutiini olisi ääni, se olisi tahtia antava basso tai jos se olisi runo, se olisi loppusointuinen ja rytmikkäästi etenevä. Turvallinen, helposti lähestyttävä tempo. Mutta jääkö musiikkikappaleesta kuitenkin parhaiten mieleen se improvisoiva saksofoni, joka aivan kuin häkeltyen omaa röyhkeyttään töräyttelee nuotin tai pari? Puhutteleeko sellainen runo voimakkaimmin, joka aivan kuin eksyy matkallaan, ei avaudu kerralla? Kätkeytyykö siihen jotakin suurempaa? Onko jotakin, minkä voisi nähdä toisin?

Muutos voi tapahtua sekä hyvään että huonoon suuntaan. Kun muutoksen positiivisuutta halutaan korostaa, puhutaan kehityksestä, haasteista, innovatiivisuudesta ja joustavuudesta. Toistellaan sanaa uudistus. Uudistus hohtaa kromatun metallin lailla. Silti kokemusta tiedämme että monet "innovatiiviset uudistukset" tietävät menetettyjä työtehtäviä, ylityötunteja tai hämäräperäisiä uudelleen järjestelyjä. Väkivalloin, ajattelemattomasti toteutettu muutos vie aina alaspäin, pois päin tavoitteista, sillä negatiivinen muutos lamaa, pysäyttää kehityksen.

Kun muutimme mieheni kanssa kerrostaloasunnosta omakotitaloon, uuden kodin erilaiset huoneet, tuoksut, äänet ja valoisuus tuntuivat ensi alkuun varsin hämmentäviltä. Vasta useita päiviä varsinaisen muuton jälkeen alkoi irrottautua entisestä, muuttaa oikeasti ja pysyvästi sen hetkiseen tilaan ja aikaan. Itsensäkin näki ja tunsi eri lailla, hiukan tyhjäksi ja epävarmaksi mutta samalla elastiseksi ja raikkaaksi. Muutos ei muuta vain ulkoisia olosuhteita tai tapaamme suhtautua siihen. Muutos muuttaa kerralla suuremman osan minuutta ja kokemuksellisuutta. Eikä muutoksen käsittäminen tapahdu samanaikaisesti itse muutoksen kanssa. Tottumisprosessi on tärkeä irroittautumisvaihe, joka parhaimmillaan johtaa vapautumiseen, luovuuteen ja uuden inspiraation heräämiseen.

Muutos tuntuu miellyttävältä, kun se hoituu hallitun harkitusti. Joskus kuitenkin parhaat saavutukset syntyvät sattumanvaraisten, tahattomien muutosten vanavedessä, kuin äkkinäisten ilmavirtojen esiin työntäminä. Muutos ei yksinään lupaa vielä mitään, tärkeämpää on suunta, halu ja ymmärrys mukautua muutoksen vietäväksi. Seikkailunhalumme, yltiöpäisyytemme ja elämänjanomme on kuitenkin yhtä lailla sidoksissa arkipäivän tuttuuteen, sillä ilman kiertoradan liikettä, tapahtumien ja tunnekokemusten jatkumoa, suistuisimme armotta pimeyteen.

Kesämuistoja

Viime kesä oli meille ennen kaikkea puutarha-kesä. Kerrostaloasunnossa vuosikausia eläneille pieni maapläntti tuntui tarjoavan ennen kokemattoman temmellyskentän. Suunnittelukohteena ei enää ollutkaan nettisivu tai piirustus paperilla, vaan villi luonto. Kun iltaisin pohdimme, mitä kaikkea viljelisimme ja kasvattaisimme, mahdollisuuksien kirjo tuntui huumaavan pään.

Kesä tuli ja meni, monenlaista kasvia tuli istutettua, mutta paljon jäi vielä suunnittelun asteelle. Innostuimme tällä kertaa erityisesti kesäkukista, ensi vuonna ehkä keskitymme enemmän hyötykasveihin.

Kauneus on katoavaista – tämä pätee erityisesti herkkään kukkapuutarhaan, joka suorastaan vaatii hemmottelua ja suojelua. Kesästämme tuli siis myös kotilokesä. Monen monet illat vietimme pakastepussit kourassa kotilojahdissa, ja Ferromolia kului aika lailla. Kotilot olivat erityisen mieltyneitä nuoriin samettikukan taimiin. Voitimme taistelun, saimme kuin saimmekin kauniin, kukkivan puutarhan.

Luovuuden voima

Keksitkö sanalle luova synonyymia? Omaperäinen oivaltaminen, persoonallinen ilmaisuvoima, kekseliäisyys, innovatiivisuus, tuotteliaisuus. Monet ilmaukset tavoittavat kyllä osia luovuuden merkityksestä, mutteivät yllä tämän maagisen sanan kaikkivoipaisuuteen. Luovuus on tekemistä, tuottamista, ymmärrystä, leikkimistä, älykkyyttä, käsittämistä, kyseenalaistamista, opettelemista. Se voi liittyä niin ikään taiteellisiin, teknologisiin, psykologisiin kuin sosiaalisiinkin ilmiöihin. Luovuuden termi tavoittaa helposti ja pehmeästi eri tekemisten tyylit ja tarpeet. Ei siis ihme, että sanasta on tullut niin suosittu.

Luovuus ei vain ole, se tapahtuu. Joka päivä luomme jotakin uutta, vaikkakin vain henkäyksen verran. Luomisen tuloksena syntyy, ainakin niin tahdomme uskoa, jotakin arvokasta ja ainutlaatuista. Raamatun mukaan Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Sitä ennen ei ollut mitään. Vasta luomisen kautta syntyi uusia todellisuuksia, uusia mahdollisuuksia. Kun toisinaan luomistyöllä voi aikaansaada kokonaisen maailmankaikkeuden, toisinaan riittää pieni oivallus, mielenpilkahdus. Luomistyön suunnattomuus ei etsi rajojaan luomisen kohteessa vaan itse luojassa.

Pohditaan paljon sitä, mikä on luovuutta ja miten se pitäisi käsittää. Keskitytäänkö taiteen, tieteen tai kirjallisuuden pariin vai ymmärretäänkö luovuus laajemmin, ihmisen jokapäiväisiä toimia ajatellen? Kaikki on kiinni siitä, minkä merkityksen luovuudelle haluaa antaa. Luovuuden arvoa on turha lähteä mittamaan, jos itse luovuuden käsitekin jää hämärään. Luovuus on toiminnan muoto, ajattelun mekanismeissa piilevä voima, jota ei voi irrottaa asiayhteyksistään ja konteksteistaan. Luovuutta ei voi nähdä vain ominaisuutena tai luonteenpiirteenä kuten ujoutta, empaattisuutta, älykkyyttä tai taitavuutta.

Yhdestä asiasta varmasti voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä. Luovuus on aina mahdollisuus. Se on voimavara, joka suorastaan pakottaa hyödyntämään itseään. Luovuus onkin tehokkaan tuottamisen, markkinatalouden ja viihteen käyttöön valjastettu energialaji. Luovuuden hedelmistä tulee yhteiskunnallisesti jaettavia kokemuksia, jotka tyydyttävät maksukykyisen yleisön elämysten kaipuuta. Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Luovuus ei ole ehtymätöntä, itse asiassa se on äärimmäisen kuluttavaa. Luovuus kuluttaa jatkuvasti paitsi luovuuden lähteenä olevaa ihmistä, myös itse itseään. Kun jokin luova idea on saanut alkunsa, se vaatii energiaa, virtaa kehittyäkseen. Tämä energia on poissa muusta käytöstä, jolloin luovuus myös varastaa itselleen jatkuvasti käyttökapasiteettia muualta.

Luovuus on myös sangen oikullista karaten käsistä juuri silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsisi. Toisinaan luovuus yllättää myös voimakkuudellaan. Vaikka yltiöpäinen rohkeus ja kiihkeä luomisvimma voivat saada aikaan ennennäkemättömiä tuloksia,  ne voivat joskus johtaa myös suoranaiseen katastrofiin. Luovuus on altis virheille. Intuitio ja tahdonvoima ajavat impulsiivisiin, kenties epäsuotuisiin ratkaisuihin. Myös sattuma ohjaa luovuuden mahdollisuuksia. Turvallisuus ja vakaus säilyvät systemaattinen järkeilyn ja hyviksi havaittujen rutiinien avulla. Luovuuden kehto keinahtelee rajusti.

Juuri tämä epävarmuus, luovuuden arvoituksellisuus ja elävyys tekevät siitä niin käyttökelpoisen ja rakastettavan. Jos luovuus käsitetään ainoastaan positiivisena voimavarana, kadotetaan jotakin olennaista sen olemuksesta. Sulkemalla virhelyönnit ja hapuilut pois luovuuden piiristä, rakentaa määritelmää, joka mustavalkoisuutensa kautta kadottaa väistämättä kaiken luovuuden. Luovuus on enemmän kuin yksikään luomamme selitys. Se ei taivu sanoihin, mutta elää ymmärryksessämme. Pohtimalla luovuuden ydintä, tulee samalla pohtineeksi ihmisyyttään, merkitystään ja paikkaansa maailmassa.

Meri, ei mikään maa

tuo rannat yhteen

ja luo uuden maan.

Mutta se myös ottaa

ja vauhkot aallot

kaatavat kumoon

meren vaunut.

Lastaan ne täyteen. Minä.

Ja sinä. Ja toinen aalto

lauhkea ja lämmin

antaa kuparisia kaloja.

Meri, ei mikään maa.

Kirsti Simonsuuri
Taivaanrannan ajuri. Valitut runot, 2005.