Minilaatikoston maalausta

Tästä Ikean pienestä, vanerisesta laatikostosta tuli ihan veikeän näköinen, kun sen käsitteli tammensävyisellä petsilakalla ja maalasi laatikot eri värisiksi askarteluväreillä. Tämä kappale meni joululahjaksi, ehkä myöhemmin maalailen itselleni toisen samankaltaisen.

Hyvää Joulua!

Makeita jouluherkkuja

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, ettemme leiponeet piparkakkuja lainkaan. Juhlistimme joulua tällä kertaa pehmeän maustekakun, mantelikrokanttien sekä glögin kera. Mantelikrokantit eivät täysin onnistuneet, ne jäivät tahmeiksi ja tosi vaaleiksi, hyvä toffeinen maku niissä kuitenkin oli.

Piirrä minut kauniiksi

Ei vielä se, että jokin koskettaa, mutta se, millainen tuo kosketus oikein on, miltä se tuntuu, miksi se ravistelee niin syvältä. Miksi taide tuottaa tuottaa niin suurta hämmennystä, ihastusta, ymmärrystä, yhteenkuuluvuutta, yksilöllisyyttä, mielihyvää, kiihkeyttä ja kauneutta? Ehkä siksi, ettei se ole selitettävissä oleva, systemaattisiin kaavoihin perustuva funktio, vaan intuitiiviseen elämänhaluun, tiedonjanoon ja mielikuvitukseen pohjautuva osa ihmiskulttuuria.

Taide–sana viittaa taitoon, taitavuuteen tehdä, tuottaa, ajatella ja nähdä. Alunperin sillä on ollut vahva linkki käsintekemiseen, mutta myös yleisesti taitoon selviytyä elämässä. Luovuus ja taitavavuus ovat kautta aikojen tarjonneet uusia mahdollisuuksia vaikkapa hyödyntää olemassa olevaa käyttökalustoa ja perimätietoa, löytää uusia ratkaisuja, nähdä laajemmin tai yksityiskohtaisemmin. Taide ja tieto ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa, muuttuvan yhteiskunnan ja kulttuurin kehdossa. Taide on myös erehtyväistä, suurpiirteistä ja primitiivistä. Joudumme vastatusten sellaistenkin tunteiden kanssa, joita emme tietoisesti käsittele ja jotka tuntuvat epämiellyttäviltä ja vaikeilta.

Taiteen merkitys, muoto ja asema muuttuvat sen mukaan, tarkastellaanko sitä taiteilijalähtöisesti vai laajemmin yhteiskunnallisesti tai vaikkapa pedagogista lähestymistapaa käyttäen. Historialliset, filosofiset, empiiriset ja psykologiset selitysmallit kuitenkin heijastelevat enemmänkin käsitystämme nykyhetkestä ja asemastamme siinä kuin pureutuisivat puhtaasti ja totuudenmukaisesti taiteen syvimpään olemukseen.

Mutta onko mitään taiteen ydintä edes olemassa? ”Se sisäinen kokemus, josta taiteellinen ilmaisu kumpuaa, ei ole kuvattavissa”¹ Tällaista puolta ei voi sanallisesti tarkastella eikä siinä kenties ole mieltäkään. Ehkä taustalla on pelko "taianomaisen lahjan" puhkihalkomisesta, kenties taiteen liiallisesta arkeistumisesta. Onko pelko todellista, voiko taide latistua selitysten alla olemattomiin?

Ehkä taiteen kuuluukin kadottaa ääriviivansa ja muuttua osaksi jokapäiväistä elämää, tai jokapäiväisen elämän taiteistua². Mutta jos tämä tarkottaisi taiteen ymmärryksen katoamista, taiteen täydellistä hiipumista määrittämättömiin, emme enää puhuisi siitä taiteesta, minkä minä tunnen. Viime kädessä kukin meistä määrittelee taidekokemuksensa itsestä käsin, henkilökohtaisella tasolla. Taiteen kautta voi käpertyä lähemmäs itseään, raottaa ovea suurempaan ymmärrykseen. Toisaalta taide avaa yhteyden kanssaihmisiin, ympäristöön, kollektiiviseen, jaettavissa olevaan tietoisuuteen. Taiteen kautta löytää uusia ulottuvuuksia arkisista asioista.

”Taide merkitsee minulle tapaa elää ja luoda elämälle merkityksiä.” ³, sanoo tekstiilitaiteilija Virpi Vesanen-Laukkanen. Tärkeätä hänen mielestään on myös jakaa tuotoksiaan muille, saada taidettaan näkyväksi. Ilmaisu, tahdonvoima, ymmärrys, dialogisuus, kantaaottavuus. Merkityksiä syntyy jatkuvasti eri vuorovaikutusten sekä kontekstien kautta aina taiteen luomisprosessin alkuhetkistä valmiin tuotoksen tulkintaan. Taide ei kysele, vaadi tai elä tietyssä hetkessä tai paikassa, sen voi kuulla, nähdä tai aistia vaikkapa kauniissa maisemassa. Kuka tahansa voi saada taiteellisen elämyksen, jopa sellainen, joka väittää, ettei ymmärrä mitään taiteesta tai ei välitä siitä.

Kauneuden kokeminen ja aistiminen, taiteen tuottama esteettinen elämys saa vastaanottajassa parhaimmillaan aikaan syvän euforisen hyvänolontunteen. Tämän ravistelevan kokemuksen todellinen voima syntyy nimenomaan kauneudesta. Maalauksen kauneus tulee osaksi katsojaa, tämä näkee itsensäkin kauniina. Kauneus ei ole vain ominaisuus, se on hyvyyttä, sisäistä kauneutta. Toiveemme, mahdollisuutemme ja unelmamme ovat saavutettavissamme. Taide on todellista, se on läsnä, tässä ja nyt.

1 Envall M. (1994, 9)

2 Uudissana, jota on käytetty kirjasssa Levanto, Naukkarinen, Vihma (toim.). 2005. Taiteistuminen.

3 Vesanen-Laukkanen V. (2004, 59)

 Lähteet:

Anttila E. (toim.) 2011. Taiteen jälki – Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Envall M. 1994. Todellisuuden mystiikka, ihmisen suhdattomuus. Teoksessa T. Lehtinen (toim.). Totuus Kaipaus Kauneus. Juva: Kirjapaja. 9-13.

Levanto Y., Naukkarinen O., Vihma S. (toim.) 2005. Taiteistuminen. Helsinki: Taideteollinen Korkeakoulu.

Vesanen-Laukkanen V. 2004. Katson ulos kuvastani. Teoksessa Sava I., Vesanen-Laukkanen V. (toim.). Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Juva: PS-kustannus. 59-76.

Joulutorttuja ja pikkusuolaista rahkavoitaikinasta

Joulu lähestyy jo kovaa kyytiä. Paperitähdet tuikkivat ikkunoissa ja lumi kuorruttaa puut pehmeän valkoisiksi. Sain innoituksen kastaa käteni jauhoon ja väsätä jokajouluisen rahkavoikinani. Tätä ohjetta käytin.

Tällä taikinalla en saa lehteviä tai näyttäviä, mutta rapean raikkaita torttuja. Luumuhillosta en välitä, joten valitsin täytteeksi omenaista marmeladia. Klaus taitteli tänä vuonna varsin nätin kukkatortun, sen verran hankala, ettei tehty kuin tuo yksi.

Pikkupasteijat syntyivät samasta taikinasta. Niiden sisälle tuli pieninä paloina kananrintaa, kuivattua tomaattia, oliiveja, mausteita, sekä hiukan sidosaineeksi, rahka-kerma-kananmunaa. Nämä onnistuivat oikein hyvin vaikka sovelsin päästäni jääkaapista löytyvistä aineksista.

Mukavaa Joulun odotusta kaikille!

Ensilasitukset

Savitavaraa on nyt saatu viimein uunista ulos. Ennen polttoa vielä aika arveluttavat lasitteet muuttuivat aika mukavan näköisiksi, vaikka kurpitsasta ei ehkä ollut aikomus tehdä ihan noin tummaa murikkaa. No, mitäpä tuosta, seuraavien töiden kanssa osaa sitten kokeilla jotain ihan muuta.

Naamakuvatuksessa käytin kahta lasitetta: reunoilla vaaleaa kuroutuvaa ja kasvoilla tuollaista ihmemustaa, johon muodostuu kultahippuja poltettaessa. Erikoinen testi, missä lopputulos on onneksi lähtökohtiaan parempi.

 Ja tässä vielä tuo keinokasvis luonnollisessa koossaan. En uskaltanut tehdä siitä tuikkulyhtyä kun pelkona oli liian pienen palotilan aiheuttama leimahtaminen. Jälkikäteen tosin muistin, että on olemassa niitä led-tuikkujakin. Minkäs teet, ei tuonne enää tuikkua saa sisälle kuin rikkomalla...

Kun et kerran toimi tuikun pesänä, saat sitten toimittaa talismaanin virkaa ja karkoittaa pahoja henkiä.

Tämä on taas jonkinlainen lautanen elikkä alusta, saippualle tai kynttilälle.

Isänpäiväkakku

Viime viikolla leivoin Isänpäivän kunniaksi ison täytekakun. Se onnistuikin yli odotusten, joten se oli pakko taltioida kuvaksi. Lähes aina kakkupohjani painuvat kasaan jäähtyäessään, viimeistään koristeluvaiheessa tapahtuu hämmentäviä yllätyksiä. Tämän kakun osalta kaikki sujui kuin unelma – maistuikin vielä hyvältä. Kuuden munan versiosta riitti kymmenen ihmisen tarpeisiin ja jäi vielä paljon ylikin. Nam! Tekisi mieli jo leipoa toinen...

Keltainen väri nauraa

Keltainen on voimaväri. Sen huomaa jo siitä, kuinka keskittyneesti pieni lapsi pyörittää keltaista sormiväriä paperinkulmaan aikaansaadakseen auringon. Edessämme on jälleen pitkä, pimeä talvi. Alastomat puut, hyinen kylmyys, katoava valo. Kuinka janoammekaan viimeisiä laskevia valonsäteitä lyhenevien päivien rippeistä. Minne katosivatkaan pakkasen esiin taikoma tulenpuna, kirkuva karkinkeltainen, hämmentynyt ja viehkeä vihreä muuttumassa lämpimäksi umbraksi ja siennaksi. Tällaista luonnon tarjoamaa verkkokalvojen värikylpyä saa vain kerran vuodessa.

Puhutaan paljon väripsykologiasta. Siitä kuinka värit vaikuttavat mieleen: jaksamiseen, tunne-elämään ja kognitiivisiin toimintoihin. Ihmisen värinäkö onkin ihan omaa luokkaansa jättäen kauas jälkeensä tietokoneiden rgb-avaruuden. Värithän ovat oikeastaan, täsmällisemmin ilmaistuna, eri aallonpituuksin silmään saapuvaa valoa. Näistä sähkömagneettisista aalloista aivot muodostavat varsinaisen värikokemuksen. Tämä kokemus voi olla joskus varsin vavahduttavakin. Mielisairaalassa työskennellyt taideopettajani kertoi potilaasta, joka oli kesken kuvan maalaamisen alkanut nauraa räkättää kovaan ääneen. Kun häneltä oli kysytty, mikä oli niin hauskaa, potilas oli vastannut, että keltainen väri paperilla nauroi hänelle.

Innoituksen tämän jutun kirjoittamiseen sain Arabian Niiskuneiti -mukista. Onhan muumimukeja kertynyt ajan kanssa jo jokunen kappale ja pidän niistä kaikista, mutta tässä mukissa on jotakin vastustamatonta: hämmästyttävän toimiva keltaisen sävy. Ei liian lämmin tai liian sitruunainen vaan juuri oikea keltainen herättämään aamusamean olon.

Keltainen on väreistä vavahduttavin. Suurina pintoina tai väärissä yhteyksissä se sivaltaa kohti häijysti, satuttaen silmiä, aiheuttaen migreeniä, tehden levottomaksi ja ärtyneeksi. Mutta silloin tällöin, sopivina annoksina, se räpsäyttää ilon tunteen päälle varsin huomaamattomalla ja helpolla tavalla. Ei ole sattumaa että pääsiäistä juhlitaan tipun keltaisissa merkeissä. Ei ole sattumaa, että kylmästä kevätmaasta esiin puskevat narsissit ovat keltaisia tai että ala-asteen pulpetinkannet oli maalattu kirkkaan keltaisiksi. Ei, joku väitti kiven kovaan, että juuri keltainen stimuloi aivoja parempiin oppimissuorituksiin. Kenties kevät narsissitkin stimuloivat luontoa heräämään. Tiedä häntä, keltainen kuitenkin vetää puoleensa juuri nyt, vielä hetken aikaa...ennen joulun punaista ja havun vihreää...

Marjat mehuksi

Punainen varoitusvalo vilkkui keittiön nurkassa varsin pahaenteisesti. Viime kesän marjasadoista täytetty pakastimemme oli ottanut ja hajonnut. Tämä oli tietenkin aikominen sokki, vaarassa kun oli talvikuukausien piristykseksi huolella kerätyt, korvaamattomat vitamiini- ja väripommit. Sulloimme  marjapurkkeja hätäpäissämme toiseen pakastimeemme niin paljon kuin taisimme, mutta niitä oli aivan liikaa, kaikkia ei voitu pelastaa.

Onni onnettomuudessa, että olin viime kesänä ostanut mehumaijan. Tämän kätevän kapineen avulla marjanpelastuoperaatio saattoi jatkua. Laskettelin jäljelle jääneistä marjoista komeasti kymmenen pulloa, tummaa, täyteläistä sekamehua. Makuyhdistelmän  päänuotteina voi aistia mustaherkukan ja vadelman voimakkaan pikantit maut, joita pehmentää ja syventää punaherukan ja mustikan lempeän pyöreät aromit. Pisteenä i:n päälle on vielä ripaus mansikkaa.

Tykätään molemmat mehusta, joten nämä tulee varmasi juotua.

Runoilijan roolissa

Jyväskylän avoimessa yliopistossa suorittamaani kirjoitusten perusopintoihin sisältyi myös lyyrisen ilmaisun opintojakso. Poetiikkaa käsittelevien esseitten ja runojen analysoinnin ohella piti myös kirjoittaa omia runoja. Viimeksi olin väkertänyt runoja teinivuosien tunnekuohuissa. Oli äkkiä varsin vaikeaa löytää oma runokieli.

Kiehtovuudestaan huolimatta runoudessa on myös jotakin pelottavaa. Runoja pitäisi kirjoittaa enemmän, ja niitä pitäisi myös lukea enemmän. Runouden voiman kadottaa äkkiä arjen kulussa, koska runot vaativat aikaa ja tilaa enemmän kuin piirtäminen tai vaikkapa savityöt. Jotta aikaansaisi edes jonkinlaisen runon, on päästävä ihan omanlaiseen, intuitiiviseen mielentilaan, sulkeuduttava sisäiseen maailmaansa tavoittelemaan ilmaisuaan. Löysin tämän runon koneeltani, se ei ole enää aivan alkuperäisessä kuosissaan. Muokkasin sitä opettajan antamien vinkkien mukaan.

Lyyristä ilmaisua harjoittelemassa

Raakapoltetut

Keramiikkakurssin tuotoksia tähän päivään mennessä: koristelehti, saippuakuppi ja Halloween-kurpitsa – raakapoltettuja vasta. Lasittamaan en varmaankaan pääse vielä muutamaan viikkoon, joten kurpitsa tuskin pääsee toimittamaan tehtäväänsä enää tänä syksynä. Onpa odottamassa sitten ensi vuonna.

Syksyn satoa. Puutarhateema näyttää yhä olevan läsnä...

Itse asiassa nämä ovat ensimmäiset polttoon päässeet saviesineeni ikinä. Lasituksen suhteen en ole vielä tehnyt muita suunnitelmia kuin sen, että kurpitsan kai kuuluu olla edes osin oranssi...

Saven lumo

Syksyn edetessä on vetäydyttävä sisätiloihin, luovuttava puutarhanhoidosta ja maanmuokkauksesta. Sormenpäihin on kuitenkin jäänyt kihelmöivä kaipaus painautua vasten uusia muotoja ja mahdollisuuksia. Päästäksemme eroon tuosta piinaavasta tunteesta, tilaamme netistä kymmenen kilon köntin punasavea ja alamme töihin. Annamme käsillemme vapauden tuottaa, mitä ensimmäiseksi mieleen juolahtaa. Ja kas kummaa, ajatuksemme tuntuvat harhailevan yhä puutarhateemassa: kukissa, linnuissa ja kuoriaisissa.

Saven lumo alkaa vetää puoleensa yhä enemmän, se tulee käsien alla tutummaksi. Elämme nyt saven ehdoilla, tahdomme oppia enemmän sen saloista ja mahdollisuuksista.

Puutarhan syksy

Puutarha leiskuu. Lokakuun auringonpaisteessa emme ihaile vain ruskan eri sävyjä, mutta myös yhtä lailla kesäkukkien kylmääkaihtamatonta kukkaloistoa. Sikin sokin oranssin, keltaisen ja ruskean lomassa voi nähdä myös kirkkaanvalkoista, sinistä, violettia ja vaaleanpunaista.

Lähestyvän talven tuntu on jo ilmassa, päivä päivältä kukat luopuvat yhä enemmän väreistään. Loisteen viime hetket ovat käsillä. Taltioimme niitä kasakaupalla kameraan, tässä niistä muutamia.

Muutos

-- Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. Kaikkeuden ääriviivat vilkkuvat kysymysten lailla./ Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, oudoissa kohtaloissa piehtaroiden / vyöryy ohitsemme kiertotähtien lukematon parvi / länteen, kirkasta kajoa kohden – mahdollisuuksien ainoaa viitoitettua tietä.
(Edith Södergran, Kiertotähdet  )

Hyväksi koituneista toimintatavoista muodostuu usein ajan mittaan käytäntöjä, rutiineja, jotka helpottavat arjen sujumista. Toiselle tämä tarkoittaa säännöllistä aikataulua, herätyskellon pirinää seitsemältä, oman auton lämpöä, järjestyksessä olevia papereita, toiselle taas ehdotonta epäsäännöllisyyttä, lähestyviä deadlineja, puhelinsoittoja, aina erimakuinen take away -kahvi kättä lämmittämässä. Rutiinit tuovat turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, elämä on itse itselle rakennettu mallinnos, jonka palaset liittyvät saumattomasti toisiinsa.

Jos rutiini olisi ääni, se olisi tahtia antava basso tai jos se olisi runo, se olisi loppusointuinen ja rytmikkäästi etenevä. Turvallinen, helposti lähestyttävä tempo. Mutta jääkö musiikkikappaleesta kuitenkin parhaiten mieleen se improvisoiva saksofoni, joka aivan kuin häkeltyen omaa röyhkeyttään töräyttelee nuotin tai pari? Puhutteleeko sellainen runo voimakkaimmin, joka aivan kuin eksyy matkallaan, ei avaudu kerralla? Kätkeytyykö siihen jotakin suurempaa? Onko jotakin, minkä voisi nähdä toisin?

Muutos voi tapahtua sekä hyvään että huonoon suuntaan. Kun muutoksen positiivisuutta halutaan korostaa, puhutaan kehityksestä, haasteista, innovatiivisuudesta ja joustavuudesta. Toistellaan sanaa uudistus. Uudistus hohtaa kromatun metallin lailla. Silti kokemusta tiedämme että monet "innovatiiviset uudistukset" tietävät menetettyjä työtehtäviä, ylityötunteja tai hämäräperäisiä uudelleen järjestelyjä. Väkivalloin, ajattelemattomasti toteutettu muutos vie aina alaspäin, pois päin tavoitteista, sillä negatiivinen muutos lamaa, pysäyttää kehityksen.

Kun muutimme mieheni kanssa kerrostaloasunnosta omakotitaloon, uuden kodin erilaiset huoneet, tuoksut, äänet ja valoisuus tuntuivat ensi alkuun varsin hämmentäviltä. Vasta useita päiviä varsinaisen muuton jälkeen alkoi irrottautua entisestä, muuttaa oikeasti ja pysyvästi sen hetkiseen tilaan ja aikaan. Itsensäkin näki ja tunsi eri lailla, hiukan tyhjäksi ja epävarmaksi mutta samalla elastiseksi ja raikkaaksi. Muutos ei muuta vain ulkoisia olosuhteita tai tapaamme suhtautua siihen. Muutos muuttaa kerralla suuremman osan minuutta ja kokemuksellisuutta. Eikä muutoksen käsittäminen tapahdu samanaikaisesti itse muutoksen kanssa. Tottumisprosessi on tärkeä irroittautumisvaihe, joka parhaimmillaan johtaa vapautumiseen, luovuuteen ja uuden inspiraation heräämiseen.

Muutos tuntuu miellyttävältä, kun se hoituu hallitun harkitusti. Joskus kuitenkin parhaat saavutukset syntyvät sattumanvaraisten, tahattomien muutosten vanavedessä, kuin äkkinäisten ilmavirtojen esiin työntäminä. Muutos ei yksinään lupaa vielä mitään, tärkeämpää on suunta, halu ja ymmärrys mukautua muutoksen vietäväksi. Seikkailunhalumme, yltiöpäisyytemme ja elämänjanomme on kuitenkin yhtä lailla sidoksissa arkipäivän tuttuuteen, sillä ilman kiertoradan liikettä, tapahtumien ja tunnekokemusten jatkumoa, suistuisimme armotta pimeyteen.

Kesämuistoja

Viime kesä oli meille ennen kaikkea puutarha-kesä. Kerrostaloasunnossa vuosikausia eläneille pieni maapläntti tuntui tarjoavan ennen kokemattoman temmellyskentän. Suunnittelukohteena ei enää ollutkaan nettisivu tai piirustus paperilla, vaan villi luonto. Kun iltaisin pohdimme, mitä kaikkea viljelisimme ja kasvattaisimme, mahdollisuuksien kirjo tuntui huumaavan pään.

Kesä tuli ja meni, monenlaista kasvia tuli istutettua, mutta paljon jäi vielä suunnittelun asteelle. Innostuimme tällä kertaa erityisesti kesäkukista, ensi vuonna ehkä keskitymme enemmän hyötykasveihin.

Kauneus on katoavaista – tämä pätee erityisesti herkkään kukkapuutarhaan, joka suorastaan vaatii hemmottelua ja suojelua. Kesästämme tuli siis myös kotilokesä. Monen monet illat vietimme pakastepussit kourassa kotilojahdissa, ja Ferromolia kului aika lailla. Kotilot olivat erityisen mieltyneitä nuoriin samettikukan taimiin. Voitimme taistelun, saimme kuin saimmekin kauniin, kukkivan puutarhan.

Luovuuden voima

Keksitkö sanalle luova synonyymia? Omaperäinen oivaltaminen, persoonallinen ilmaisuvoima, kekseliäisyys, innovatiivisuus, tuotteliaisuus. Monet ilmaukset tavoittavat kyllä osia luovuuden merkityksestä, mutteivät yllä tämän maagisen sanan kaikkivoipaisuuteen. Luovuus on tekemistä, tuottamista, ymmärrystä, leikkimistä, älykkyyttä, käsittämistä, kyseenalaistamista, opettelemista. Se voi liittyä niin ikään taiteellisiin, teknologisiin, psykologisiin kuin sosiaalisiinkin ilmiöihin. Luovuuden termi tavoittaa helposti ja pehmeästi eri tekemisten tyylit ja tarpeet. Ei siis ihme, että sanasta on tullut niin suosittu.

Luovuus ei vain ole, se tapahtuu. Joka päivä luomme jotakin uutta, vaikkakin vain henkäyksen verran. Luomisen tuloksena syntyy, ainakin niin tahdomme uskoa, jotakin arvokasta ja ainutlaatuista. Raamatun mukaan Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Sitä ennen ei ollut mitään. Vasta luomisen kautta syntyi uusia todellisuuksia, uusia mahdollisuuksia. Kun toisinaan luomistyöllä voi aikaansaada kokonaisen maailmankaikkeuden, toisinaan riittää pieni oivallus, mielenpilkahdus. Luomistyön suunnattomuus ei etsi rajojaan luomisen kohteessa vaan itse luojassa.

Pohditaan paljon sitä, mikä on luovuutta ja miten se pitäisi käsittää. Keskitytäänkö taiteen, tieteen tai kirjallisuuden pariin vai ymmärretäänkö luovuus laajemmin, ihmisen jokapäiväisiä toimia ajatellen? Kaikki on kiinni siitä, minkä merkityksen luovuudelle haluaa antaa. Luovuuden arvoa on turha lähteä mittamaan, jos itse luovuuden käsitekin jää hämärään. Luovuus on toiminnan muoto, ajattelun mekanismeissa piilevä voima, jota ei voi irrottaa asiayhteyksistään ja konteksteistaan. Luovuutta ei voi nähdä vain ominaisuutena tai luonteenpiirteenä kuten ujoutta, empaattisuutta, älykkyyttä tai taitavuutta.

Yhdestä asiasta varmasti voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä. Luovuus on aina mahdollisuus. Se on voimavara, joka suorastaan pakottaa hyödyntämään itseään. Luovuus onkin tehokkaan tuottamisen, markkinatalouden ja viihteen käyttöön valjastettu energialaji. Luovuuden hedelmistä tulee yhteiskunnallisesti jaettavia kokemuksia, jotka tyydyttävät maksukykyisen yleisön elämysten kaipuuta. Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Luovuus ei ole ehtymätöntä, itse asiassa se on äärimmäisen kuluttavaa. Luovuus kuluttaa jatkuvasti paitsi luovuuden lähteenä olevaa ihmistä, myös itse itseään. Kun jokin luova idea on saanut alkunsa, se vaatii energiaa, virtaa kehittyäkseen. Tämä energia on poissa muusta käytöstä, jolloin luovuus myös varastaa itselleen jatkuvasti käyttökapasiteettia muualta.

Luovuus on myös sangen oikullista karaten käsistä juuri silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsisi. Toisinaan luovuus yllättää myös voimakkuudellaan. Vaikka yltiöpäinen rohkeus ja kiihkeä luomisvimma voivat saada aikaan ennennäkemättömiä tuloksia,  ne voivat joskus johtaa myös suoranaiseen katastrofiin. Luovuus on altis virheille. Intuitio ja tahdonvoima ajavat impulsiivisiin, kenties epäsuotuisiin ratkaisuihin. Myös sattuma ohjaa luovuuden mahdollisuuksia. Turvallisuus ja vakaus säilyvät systemaattinen järkeilyn ja hyviksi havaittujen rutiinien avulla. Luovuuden kehto keinahtelee rajusti.

Juuri tämä epävarmuus, luovuuden arvoituksellisuus ja elävyys tekevät siitä niin käyttökelpoisen ja rakastettavan. Jos luovuus käsitetään ainoastaan positiivisena voimavarana, kadotetaan jotakin olennaista sen olemuksesta. Sulkemalla virhelyönnit ja hapuilut pois luovuuden piiristä, rakentaa määritelmää, joka mustavalkoisuutensa kautta kadottaa väistämättä kaiken luovuuden. Luovuus on enemmän kuin yksikään luomamme selitys. Se ei taivu sanoihin, mutta elää ymmärryksessämme. Pohtimalla luovuuden ydintä, tulee samalla pohtineeksi ihmisyyttään, merkitystään ja paikkaansa maailmassa.

Meri, ei mikään maa

tuo rannat yhteen

ja luo uuden maan.

Mutta se myös ottaa

ja vauhkot aallot

kaatavat kumoon

meren vaunut.

Lastaan ne täyteen. Minä.

Ja sinä. Ja toinen aalto

lauhkea ja lämmin

antaa kuparisia kaloja.

Meri, ei mikään maa.

Kirsti Simonsuuri
Taivaanrannan ajuri. Valitut runot, 2005.